Lupa Unelmoida
Kesäkuusta lähtien olen opetellut ja sallinut. Antanut mielikuvituksen juosta ja lentää. Opetellut iloitsemaan ja itkemään liikutuksenkyynelissä kylpien.
Olen haaveillut kiireettömistä ja välillä haastavan kiireellisistä päivistä. En ehkä kesäkuussa tajunnut, miten ihanaa työtä vielä joskus tulen tekemään ja kuinka avoimia ihmisiä tulen tapaamaan. Kuluneen puolen vuoden aikaan mahtuu monta upeaa kultaista persoonaa ja tuttavuutta. Jos heidän tuomaa energiaa pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi LOISTAVAa.
Hyvinvoiva ihminen loistaa. Silmät hehkuu ja hymy venyy korvasta korvaan.
Minä olen saanut pidettyä erään viherkasvin hengissä yli kymmenen vuotta. Ja vasta nyt se kukoistaa kaikista hienoiten. Ennen oletin pelkän veden ja auringon riittävän. Nyt tarjoan ravinnejämävedet kukkamultaan ja viherkasvit kasvaa tällä hetkellä kilpaa.
Kyllä me ihmisetkin pysytään elossa vaikka syötäisiin mitä. Toinen juttu, ravitseeko syömämme ruoka kehoa oikein. Vai käykö kuten minulle. Syön leivän ja syön kohta kolme leipää ja syön vielä muutakin pientä eikä nälkä mene pois, kunnes tulee turvottava yökköolo vastaan. Silti myönnän, minun on yhä nälkä ja voisin vieläkin syödä-ainakin jotain makoista! Siihen päälle syyllisyys ja syyttelyt: "ihan oikein sinulle, voi pahoin, turruta tunteet". En tiedä, oletinko joskus leivän ravitsevan. Nyt tiedän, ettei minun syömistavoissa ole ollut mitään järkeä.
Nyt voin hyvin. Yhä leipä maistuu ja kahviakin saatan pari kupillista ottaa, vaikka cellresetin jälkeen kahvi ei ole enää "pakkonautinto", nykyään toinen kupillinen on jo liikaa.
Nykyään unelmani on lähempänä. Hahmotelmista on tullut vahvempia. Osa unelmista on jatkojalostunut osa unelmista ei enää olekaan unelmaa. Voin aistia unelmamatkojen lämmön iholla ja kuuman hiekan varpaissa. Voin lähes nähdä ja halata omia tiimiläisiäni, joita en vielä ehkä tunne- ehkä.
Mikä parasta. Unelmointi ei maksa mitään ja niiden ylläpito saa arkipäiviin täysin uuden ulottuvuuden. Sillä joka päivä on mahdollisuus edetä kohti toteutuvaa unelmaa.
Olen haaveillut kiireettömistä ja välillä haastavan kiireellisistä päivistä. En ehkä kesäkuussa tajunnut, miten ihanaa työtä vielä joskus tulen tekemään ja kuinka avoimia ihmisiä tulen tapaamaan. Kuluneen puolen vuoden aikaan mahtuu monta upeaa kultaista persoonaa ja tuttavuutta. Jos heidän tuomaa energiaa pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi LOISTAVAa.
Hyvinvoiva ihminen loistaa. Silmät hehkuu ja hymy venyy korvasta korvaan.
Minä olen saanut pidettyä erään viherkasvin hengissä yli kymmenen vuotta. Ja vasta nyt se kukoistaa kaikista hienoiten. Ennen oletin pelkän veden ja auringon riittävän. Nyt tarjoan ravinnejämävedet kukkamultaan ja viherkasvit kasvaa tällä hetkellä kilpaa.
Kyllä me ihmisetkin pysytään elossa vaikka syötäisiin mitä. Toinen juttu, ravitseeko syömämme ruoka kehoa oikein. Vai käykö kuten minulle. Syön leivän ja syön kohta kolme leipää ja syön vielä muutakin pientä eikä nälkä mene pois, kunnes tulee turvottava yökköolo vastaan. Silti myönnän, minun on yhä nälkä ja voisin vieläkin syödä-ainakin jotain makoista! Siihen päälle syyllisyys ja syyttelyt: "ihan oikein sinulle, voi pahoin, turruta tunteet". En tiedä, oletinko joskus leivän ravitsevan. Nyt tiedän, ettei minun syömistavoissa ole ollut mitään järkeä.
Nyt voin hyvin. Yhä leipä maistuu ja kahviakin saatan pari kupillista ottaa, vaikka cellresetin jälkeen kahvi ei ole enää "pakkonautinto", nykyään toinen kupillinen on jo liikaa.
Nykyään unelmani on lähempänä. Hahmotelmista on tullut vahvempia. Osa unelmista on jatkojalostunut osa unelmista ei enää olekaan unelmaa. Voin aistia unelmamatkojen lämmön iholla ja kuuman hiekan varpaissa. Voin lähes nähdä ja halata omia tiimiläisiäni, joita en vielä ehkä tunne- ehkä.
Mikä parasta. Unelmointi ei maksa mitään ja niiden ylläpito saa arkipäiviin täysin uuden ulottuvuuden. Sillä joka päivä on mahdollisuus edetä kohti toteutuvaa unelmaa.
Kommentit
Lähetä kommentti