~Poutiselämää~

Älä katso taaksesi, sanotaan. Juuri tänään ja tässä hetkessä sen kuitenkin teen ihan vain vertaillakseni itseäni siihen tyyppiin, joka olin.  Muistan itseni framilla istumassa. Viime lokakuussa 2017 aloittaneeni elämäni ensimmäisen liiketoimintasuunnitelman tekemistä. Olin yhtenä yli-ikäisenä Nuorten yrittäjyyspajan minua nuoremmista hienoista tyypeistä ja sain kaipaamaani kannustusta siitä, mitä yrittäjyyden ensiaskeliin lähdin hakemaankin. Liiketoimintasuunnitelmat on lisääntyneet muistitikussani sekä tietokoneen tiedostoissa ja juuri äsken viimeistelin uusimman. Siistin, leikkasin ja tiivistin asioita, joita olen kuluneina kuukausina niissä toistellut uskollisesti. Ne orastavat lokakuun varovaiset ja hauraat ideat on kehittyneet ja saaneet selkeän hahmon, värin ja suunnan.Tästä viikon päästä siihen saisi jälleen jotain muutosta aikaan, mutta luulen, että jatkossa nuo muutokset näkyy enemmän itse yrityksemme toiminnassa. Mitäs muuta olen oppinut?  Sen, ettei minun tar

Nämä kuluneet päivät on mytännyt minut pieneksi. Räkätauti estää laulamasta enkä tällä hetkellä päästä itseäni syömään onnea. Joudun negatiivisien asioiden äärelle. Epäonnistumisen pelko, kaukana olevat unelmat on tovin läpinäkyviä haaveita sumussa. Minulla ei ole nyt mitään. Kärsivällisyys taittuu kärsimättömyyteen, kauanko minun pitää odottaa? Rakastan myötäelää toisten onnistumisia, mutta juuri tänään minä haluaisin onnistua ja iloita itseäni sekä yhdessä saavutettuja onnistumisia. Haluan jakaa onnen ja onnistumiset ja juhlistaa. Kateus painaa niskan päälle ja muistan tämän tunteen koulussakin kokeneeni. Matkiminen oli silloin opittu tapa saada hyväksyntää. Missä olen minä itse. Kovin kauan annoin muiden sanella, mitä minä olen. Minä opin esiintymään. Pelleilemään . Olemaan iloinen. Kantamaan naamiota. Opin olemaan hiljaa, äänetön mielipiteineni, muut oli parempia kertomaan, mikä on oikein ja kannattavaa. Lavalla sai taputukset, lavalla minut huomattiin ja sain olla lavalla

Jännitys oli henkeäsalpaava! Se yllätti kuin kuurosade. Kasteli kauttaaltaan. Halusin juosta sateensuojaan ja samalla olla kaatosateen alla. Rakastin sitä jännitystä, kun lähdettiin ajamaan kohti esiintymispaikkaa. Sekä into että epätoivo taiteili vaakakupeissa. Mitä jos en riitäkään? Hetken päästä piti heittää tyhmää vitsiä, heittää kaikki lekkeriksi ja nauroin hermostuneena itseni rennommaksi. Rouva Purolan unelma omista keikoista, yhteislauluista ja nyt, konsertista, oli toteutumassa. Tiesin, että riittäisin ja tiesin, että minulla on rautainen ammattilainen vierelläni. Ollaanhan tässä jo useampi vuosi treenattu ja musisoitu. Vaikka tapahtuisi mitä, me oltaisiin yhdessä. Duo, tiimi, kokoonpano...Purolat. Eikä siinä kauaa mennyt, kun jännitys vaihtoi roolia. Kun sai esitettyä lämmittelyksi pari kappaletta, kun pääsi lavalle ja kun sai kuulijoiden energiat liikkeelle, tiesin, ettei ole mitään pelättävää. Lavalla oli ME, meidän sydämet, tunteet, elämät ja tulkinnat kappal

Vuosi 2017 ja uuden vuoden haasteeni: haastoin itseni kokeilemaan rajojani. Käymään epämukavuusalueella. Alkuun oli vaikeaa kiittää kaupan kassaa ja myöhemmin oli vaikeaa sanoa jotain muutakin, hymyn kera tai ilman.  On ollut vaikea kehua yks kaks yllättäin jota kuta, sanoa asioita suoraan sydämestä hyvää tarkoittaen. Miksi on helpompaa nälviä, torua, antaa negatiivista palautetta kuin sanoa jotain oikeasti mieltä piristävää. Sanakukkasia. Haluan jakaa niitä jatkossa kimpullisia ympärille. Tajusin vasta päivä pari takaperin tämän vuoden haasteeni uudelta kantilta. Koko tavoite muovautui aivan muuksi, mitä alkuun hahmottelin. Koko pohja vaihtoi muotoaan, kuin olisin vaihtanut alustan sorasta nurmikolle. Teräviltä kiviltä kasteiselle maalle. Aamukaste nurmikolla on aivan erilainen kuin aamu soraisella tiellä, vai kuinka?  Tarinat. Niistä minä elän. Niitä minä koitan ikuistaa sanoihini, rivien väleihin, kuviin, katseisiin, hymyihin ja kyyneliin. Nykyään itken tarinoista, syd

Juuri tänään tekisi mieli mennä suurväestön joukkoon jäädä harmaaseen mössöön josta kukaan ei tiedä mistä toinen alkaa ja mihin päättyy Tänään kurkkua kuristaa enkä tiedä jos avaisin suuni nauraisinko vai parahtaisinko Juuri tänään voisin jäädä peittoihin Sulkea korvat kaikelta sulkea silmät etten näkisi näitä loputtomia seiniä kuulisi kuviteltuja asioita. Nämä on niitä hetkiä, jolloin pitää mitata oma kantti, rohkeus, sisukkuus ja  omat arvot. Murranko seinän edessäni vai rikonko unelmakarttani pieneksi silpuksi? Täytyy sanoa, että viimeisintä ylläolevaa lausetta ajatellessa ei tarvitse edes miettiä, mitä lähdetään murtamaan. Aurinko paistaa ylinnä. Unelmani on luotuja ja ne ovat olemassa. Minä otan haparoivia askeleita ja ihmettelen polkuni juuria. Ajatukset itää ja alkaa vihertää. En ole syntynyt luovuttamaan.

Olen päättänyt edetä urallani. Luoda omat latuni puhtaalle lumelle. Olen pyörinyt ympyrää, kaatunut, katunut, noussut ylös ja päätynyt umpikujaan, peruuttanut ja kaatunut taas. Yhä sama päätös omasta urasta kytee mielessäni. Olen siitä päätöksestä itselleni tuttu. Kun jotakin hiljaa päätän ja lyön kättä päälle, siitä ei enää luisteta. Tämä viimeisin päätökseni on solmittu, kätelty lujalla otteella. Nuorimmaisen synnyttyä päätin päästä kuntoon. Se päätös on yhä hehkuna taustalla- minun oma hyvä olo! Minun ajatus ja tuntemus siitä, mikä on minulle tänään ok ja mikä ei. Vastoinkäymisiä tulee joka päivä. Annan niille yläfemman ja jatkan päivää.  Joskus vastoinkäymiset läppäsee poskelle ja pakottaa kyyneleet poskille ja kirosanat ilmoille. Peilistä tuijottaa nainen syyttävin katsein ja kuiskaa kaiken olevan minun syy. Luuseri. Lopeta jo. Eihän sinulla ole ketään, olet tyhjän päällä, ihan naurettavaa!  Tämä on uutta. Tämä on pelottavaa. Tämä vaatii kekseliäisyyttä, määrätietoisuu