~Poutiselämää~

Vuosi 2017 ja uuden vuoden haasteeni: haastoin itseni kokeilemaan rajojani. Käymään epämukavuusalueella. Alkuun oli vaikeaa kiittää kaupan kassaa ja myöhemmin oli vaikeaa sanoa jotain muutakin, hymyn kera tai ilman.  On ollut vaikea kehua yks kaks yllättäin jota kuta, sanoa asioita suoraan sydämestä hyvää tarkoittaen. Miksi on helpompaa nälviä, torua, antaa negatiivista palautetta kuin sanoa jotain oikeasti mieltä piristävää. Sanakukkasia. Haluan jakaa niitä jatkossa kimpullisia ympärille. Tajusin vasta päivä pari takaperin tämän vuoden haasteeni uudelta kantilta. Koko tavoite muovautui aivan muuksi, mitä alkuun hahmottelin. Koko pohja vaihtoi muotoaan, kuin olisin vaihtanut alustan sorasta nurmikolle. Teräviltä kiviltä kasteiselle maalle. Aamukaste nurmikolla on aivan erilainen kuin aamu soraisella tiellä, vai kuinka?  Tarinat. Niistä minä elän. Niitä minä koitan ikuistaa sanoihini, rivien väleihin, kuviin, katseisiin, hymyihin ja kyyneliin. Nykyään itken tarino...

Juuri tänään tekisi mieli mennä suurväestön joukkoon jäädä harmaaseen mössöön josta kukaan ei tiedä mistä toinen alkaa ja mihin päättyy Tänään kurkkua kuristaa enkä tiedä jos avaisin suuni nauraisinko vai parahtaisinko Juuri tänään voisin jäädä peittoihin Sulkea korvat kaikelta sulkea silmät etten näkisi näitä loputtomia seiniä kuulisi kuviteltuja asioita. Nämä on niitä hetkiä, jolloin pitää mitata oma kantti, rohkeus, sisukkuus ja  omat arvot. Murranko seinän edessäni vai rikonko unelmakarttani pieneksi silpuksi? Täytyy sanoa, että viimeisintä ylläolevaa lausetta ajatellessa ei tarvitse edes miettiä, mitä lähdetään murtamaan. Aurinko paistaa ylinnä. Unelmani on luotuja ja ne ovat olemassa. Minä otan haparoivia askeleita ja ihmettelen polkuni juuria. Ajatukset itää ja alkaa vihertää. En ole syntynyt luovuttamaan.