Kuinka helppoo on olla onnellinen?
Ystäväni kiitti eilen siitä, kun jaksan olla positiivinen. Tuo kiitos ilahdutti ja toisaalta herätti ajattelemaan. Olenko oikeasti positiivinen?
Elämässäni on tapahtunut paljon. Menneisyyden ystävät ja tärkeät ihmiset muistan yhä samalla lämmöllä, kuin olisin juuri ollut heidän kanssa tekemisissä. Onko se voimavarani? Ei välttämättä, jos odottaisin vastapuolelta samaa lämpöä ja avointa kiinnostusta. En odota.
Vastasin ystävälleni, että positiivisuus on opeteltava. Minulle ei pommiteta joka päivä aurinkoa ja tähtipölyä vaan ne onnenaiheet on poimittava itse. Niitä pitää vaalia ja ihan aina en ole hymy korvissa. Kiitollisuudenaiheita pitää välillä etsiä ja välillä on otettava takapakkia. On hyväksyttävä muutkin tunteet, kuin onnellisuus.
Elämässäni on ollut energiasyöppöjä negatiivisuudessa vellovia ihmisiä. Ahdistuin joskus pelkästä ajatuksesta nähdä. Tiesin, ettei seuraavat tunnit sisällä onnenaiheita tai toivoa.
Nyt elämässäni on voimavirtaa. Aitoa helppoa yhdessäoloa, hymyä, halauksia... Ihmiset, joiden lähellä säkenöi kuka tahansa. Sitä hehkua ei voi piilottaa. Siinä sydän latautuu. Ja lähes aina kyynelehditään syystä tai toisesta.
Kun palaan viime kesäkuuhun, huomaan itsessäni huiman muutoksen. Kuvioihini on tullut taito unelmoida, taito uskoa itseen, taito kannustaa ja rohkaista. Olen muuttunut rohkeammaksi, avoimemmaksi ja olen uskaltautunut epämukavuusalueelleni kaikesta panikoinnosta huolimatta.
Yritän kehittyä, rohkaistua, sosialisoitua ja pitää aistit avoinna. Unelmakartallani olen edennyt pari pykälää ja palannut välillä takaisin lähtöruutuun. Välillä tekisi mieli heittää koko kartta ruttuisena myttynä laatikon perälle. Tämä kaikki on niin vaikeaa enkä ihan aina jaksa.
Eräs upea nainen kehotti katkaisemaan pulkannarut. Mietin välillä, olenko itse taakkakivi pulkassa vai kiskonko itse jotain turhaa painolastia perässäni päivät pitkät.
En luovuta, se on tässä matkassa tärkeintä.
Elämässäni on tapahtunut paljon. Menneisyyden ystävät ja tärkeät ihmiset muistan yhä samalla lämmöllä, kuin olisin juuri ollut heidän kanssa tekemisissä. Onko se voimavarani? Ei välttämättä, jos odottaisin vastapuolelta samaa lämpöä ja avointa kiinnostusta. En odota.
Vastasin ystävälleni, että positiivisuus on opeteltava. Minulle ei pommiteta joka päivä aurinkoa ja tähtipölyä vaan ne onnenaiheet on poimittava itse. Niitä pitää vaalia ja ihan aina en ole hymy korvissa. Kiitollisuudenaiheita pitää välillä etsiä ja välillä on otettava takapakkia. On hyväksyttävä muutkin tunteet, kuin onnellisuus.
Elämässäni on ollut energiasyöppöjä negatiivisuudessa vellovia ihmisiä. Ahdistuin joskus pelkästä ajatuksesta nähdä. Tiesin, ettei seuraavat tunnit sisällä onnenaiheita tai toivoa.
Nyt elämässäni on voimavirtaa. Aitoa helppoa yhdessäoloa, hymyä, halauksia... Ihmiset, joiden lähellä säkenöi kuka tahansa. Sitä hehkua ei voi piilottaa. Siinä sydän latautuu. Ja lähes aina kyynelehditään syystä tai toisesta.
Kun palaan viime kesäkuuhun, huomaan itsessäni huiman muutoksen. Kuvioihini on tullut taito unelmoida, taito uskoa itseen, taito kannustaa ja rohkaista. Olen muuttunut rohkeammaksi, avoimemmaksi ja olen uskaltautunut epämukavuusalueelleni kaikesta panikoinnosta huolimatta.
Yritän kehittyä, rohkaistua, sosialisoitua ja pitää aistit avoinna. Unelmakartallani olen edennyt pari pykälää ja palannut välillä takaisin lähtöruutuun. Välillä tekisi mieli heittää koko kartta ruttuisena myttynä laatikon perälle. Tämä kaikki on niin vaikeaa enkä ihan aina jaksa.
Eräs upea nainen kehotti katkaisemaan pulkannarut. Mietin välillä, olenko itse taakkakivi pulkassa vai kiskonko itse jotain turhaa painolastia perässäni päivät pitkät.
En luovuta, se on tässä matkassa tärkeintä.
Kommentit
Lähetä kommentti